Teksti: Mirjami Mykkänen
Kuva: Triin Maasik

Vegaaniäiti ja sinkkusipsari lukivat Suomen ensimmäisen opaskirjan vegaaniperheille

Sain arvosteltavakseni Anniina Ljokkoin opaskirjan Vegaanimuksut (Into Kustannus 2017, 205 s.), joka on ensimmäinen Suomessa ilmestynyt tietokirja veganismista lapsiperheille.  Aiju Salmisen sympaattisen retrosti kuvittamaa teosta silmäillessäni tajusin pian, etteivät evääni riitä teoksen onnistuneisuuden arviointiin, vaikka pitkän linjan vegaani olenkin.

Teos pyrkii käsittelemään vegaanista elämäntapaa lapsiperheen näkökulmasta pedantilla laaja-alaisuudella: teos neuvoo niin ravitsemussuosituksissa kuin vegaanisten lelujen löytämisessäkin. Teos huomioi perhearjen raskaudesta teini-ikään saakka. Mukaan Ljokkoi, vegaanilapsen äiti, on ottanut myös haastatteluita asiantuntijoilta Leo Straniuksesta laillistettuihin ravitsemusterapeutteihin ja esseisti Antti Nyléniin.

Allekirjoittaneella ei ole minkäänlaista kokemusta lapsiperheen arjesta saati ajantasaista tietoa kaksivuotiaan ravitsemussuosituksista. Siksi pyysinkin 1,5-vuotiaan Aavan äitiä Fanni Kevätniemeä tutustumaan kirjaan.

Aikaisemmastakin ravitsemustietämyksestään huolimatta Kevätniemi piti Vegaanimuksuja erittäin hyödyllisenä teoksena. Kevätniemi kiittää tietokirjaa etenkin siitä, ettei se ollut puhdasta ruoka-asiaa vaan tarjosi myös vertaistuellista neuvontaa. Kevätniemen mukaan tällainen vertaistuki on erittäin keskeistä etenkin, jos oma suku suhtautuu nihkeästi lapsen kasvattamiseen vegaanisesti. Kevätniemi toteaakin, että teoksen voisi antaa luettavaksi esimerkiksi tuomitsevalle sukulaiselle, sillä yleensä negatiivinen suhtautuminen johtuu tietämättömyydestä.

”Teoksen voisi antaa luettavaksi esimerkiksi tuomitsevalle sukulaiselle, sillä yleensä negatiivinen suhtautuminen johtuu tietämättömyydestä.”

Vegaanimuksut johdattaa vertaistuen äärelle myös esittelemällä internetsivuja ja Facebook-ryhmiä vegaaniperheille. Kevätniemi näkee käytännönläheisten ravitsemusvinkkien lisäksi kirjan keskeisenä antina veganismin vaikutuksia sosiaalisiin suhteisiin käsittelevän luvun ”Vegaanit ja sekaanit samalla planeetalla”, joka tarjoaa mm. vinkkejä perheen tai suvun keskeisten ristiriitojen käsittelyyn.

Yhden virheen Kevätniemi teoksesta löysi: Vegaanimuksut neuvoo tarjoamaan lapselle soseita noin neljän kuukauden iästä lähtien. Kevätniemi haluaa korostaa, että virallisten suositusten mukaan täysimetystä tulee jatkaa vähintään kuuden kuukauden ikään saakka.

Ljokkoi kirjoittaa keveällä ja humoristisellakin tyylillä ja välttää siten pamflettimaisen saarnaavuuden sudenkuopat. Viihdyttäviä ja samalla valaisevia ovat esimerkiksi lasten suusta lainatut vastaukset kysymyksiin veganismista. Esimerkiksi vastaus kysymykseen ”Miksi kannattaa olla vegaani” vastannut kaksivuotias Ellen (”hampurilaiset ja keksit”) osoittaa, kuinka lapsilla on lasten prioriteetit, olivat he sitten vegaaneja tai sekasyöjiä. Lasten moraaliset päätelmät myös liikuttavat mutkattomuudellaan: ”Kun mä tiedän, miten kurjaa niillä eläimillä on, ja mä tykkään niin paljon eläimistä, niin olisi melkein kuin söisin omaa ystävääni”, toteaa 10-vuotias Unni.

vegaanimuksut

”Älä stressaa, ihan normaaleja, niistä kasvaa” on vinkki, jonka kirjassa puheenvuoron saava terveydenhoitaja ja imetysneuvoja Karla Loppi olisi toivonut kuulevansa aloitellessaan vegaanista lapsiperhearkea. Juuri tähän tarpeeseen Vegaanimuksut pyrkii vastaamaan tarjoamalla niin vanhempien kokemuksia, vegaaniksi kasvatetun 18-vuotiaan kommentteja sekä ajantasaista ja tarkkaa faktatietoutta. Kirjassa keskeiseksi nouseekin juuri tunne siitä, ettei vegaanikasvattaja ole elämäntapavalintansa kanssa yksin.

Vaikka Vegaanimuksut sisältää runsaasti selkeää tietoutta ravitsemussuosituksista imetysohjeisiin, on sen keskeisin ansio sen rentoutta korostava iloluontoisuus. Tämä asenne näyttäytyy muun muassa luvussa, jossa käsitellään lastenkulttuurin, kuten lelujen ja lastenkirjojen, käsittelemiä aiheita, jotka eivät sovi vegaanin etiikkaan. Kanankoipilelujen ja keinuhevosten kriittinen tarkastelu voi äkkiseltään tuntua fanaattiselta, mutta asettuu kontekstiinsa, kun muistetaan esimerkiksi Barbie-nukkejen herättämä keskustelu epärealistisista kauneusihanteista. Ljokkoin ratkaisu on leikkisä: kuvakirjojen ikävät kuvat voi tuunata uudelleen vaikka tarroilla ja retken Korkeasaareen voi korvata matkalla eläinsuojelukeskus Tuulispäähän, kuten kirjaan haastateltu Reipsarin vegaaniperhe. Maatilaa kuvaavan lelusetin kohdalla voi luottaa lapsen mielikuvitukseen, joka saa lehmän ajamaan traktoria ja aitauksen lentämään tuulen mukana hiiteen.

Kevätniemi otti riemulla vastaan etenkin kirjan kohdan, jossa todetaan, että ”Ulkopuolisten velvollisuus on puuttua, jos he huomaavat lasten laiminlyöntiä tai lasta vahingoittavaa toimintaa. Vegaaniruokavalio ei kuitenkaan ole kumpaakaan”. Väitteen kirja perustelee sekä kokemusasiantuntijoiden että ammattilaisten tuella. Keskeiseksi kuitenkin nousee, kuinka tämän selväksi tekeminen läheisille välttää monelta riidalta.

Vegaaniäiti ja sinkkusipsari suosittelevat kirjaa sekä faktojen että henkisen tuen kaipuuseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s