Teksti: Mirjami Mykkänen
Kuvat: Aleksi Kallioja

Inka Valiman Minun kehoni ei ole minun onnistuu yhdistämään stand-upin kirvoittaman naurun ja sydäntäsärkevän omakohtaisen yhteiskuntakritiikin – eikä se ole helppoa.

Inka Valima on pyytänyt komediaklubin isäntää varoittamaan yleisöä, ettei hänen settinsä tule välttämättä olemaan hauska. Outo homo -monologistaan tutun Juuso Kekkosen isännöimällä Kekkosklubilla se ei haittaa.

”Tämä on tunnetusti komediaklubi, jossa ei ole hauskaa.”

Kekkosklubin lämmin ja turvallinen ilmapiiri ei vaadi koomikoilta jatkuvaa naurunremakoiden laukaisemista, vaan siellä voidaan käsitellä myös vaikeita asioita. Kuten Kekkonen itse tiivistää: ”Inka tarjosi esitystään tänne, sillä tämä on tunnetusti komediaklubi, jossa ei ole hauskaa. Me ollaan täällä vain hämmentyneitä ja hädissään, ja koitetaan välillä nauraa sille.”

Kuvaus on osuva, sillä vaikka suurimman osan ajasta Kekkosklubilla onkin valtavan hauskaa, tulee illan isännän pohdiskelevien settien aikana välillä olo, että on eksynyt nousuhumalaiseen Black Mirror -jaksoon.

Koomikko Inka Valiman Minun kehoni ei ole minun -esitystä on hankala lokeroida tiettyyn lajityyppiin, sillä se onnistuu yhdistämään stand-upin ja yksityisestä kokemuksesta kumpuavan yhteiskuntakritiikin. Valima käsittelee rinnakkain kokemaansa perheväkivaltaa ja seksuaalista häirintää, ja vertaus on surullisen osuva. Molemmat kun ovat vallankäyttöä ja rikkovat yksilön oikeutta koskemattomuuteen. Ruhjeita syntyy niin verbaalisista kuin fyysisistäkin rajanylityksistä, kuten Valima omakohtaisin kokemuksin näyttää. Molemmat ovat myös rakenteellisia ongelmia, joita tukevat omat kulttuuriset konventionsa. Kuten se, ettei yksityisesti tapahtuvaan väkivaltaan kuulu sotkeutua. Tai se, että isoja rintoja sopii kommentoida, siinähän ne näkösällä ovat. Tälle kaikelle Valima saa kuulijan nauramaan — uskokaa tai älkää.

”Valiman nauru on reclaimaavaa. Se ottaa vallan sen väärinkäyttäjältä, häpäisee satuttajan pyrkimykset.”

Toisinaan vitsinä alkanut tarina päättyy kylmäävään tunnustukseen. Toisinaan rankkojen aiheiden käsittelyn väliin roiskaistaan vapauttavan helppo pieruvitsi. Koominen aines ei kuitenkaan heikennä vakavan asian tehoa tai painoarvoa. Sen sijaan naurulla on tärkeä tehtävä. Siinä, missä itku on puhdistavaa, on nauru voimaannuttavaa.

Valiman nauru on reclaimaavaa. Se ottaa vallan sen väärinkäyttäjältä, häpäisee satuttajan pyrkimykset. Kun oma keho yleisesti ymmärretään yhteiseksi omaisuudeksi, on siitä vitsailu vallan ottamista itselle; tämä keho on minun, etkä sinä voi lukea sitä kuin avointa kirjaa.

26938282_310875919317024_902640133_o

Valima on kokenut koomikko, mutta Minun kehoni ei ole minun on hänelle uudenlainen kokeilu, jonka jatkosta hän ei vielä ole päättänyt. Voi vain toivoa, ettei Kekkosklubin esitys jää ainutkertaiseksi. Valiman mukaan Kekkosklubin ilmapiiri on suotuisa teokselle, jonka esittäminen perus baarikeikalla olisi tuntunut vaikealta. Tämä on täysin ymmärrettävää, niin rehellisesti Valima kipeitä asioita käsittelee. Esitys myös vaatii yleisöltä avoimen mielen, sillä moni voisi kokea syyllisyyttä sille nauramisesta.

”Tätä en tiennyt itsestäni enkä olisi sitä kysyttäessä myöntänyt.”

Minun kehoni ei ole minun viihdyttää, ahdistaa ja suututtaa. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin sen haastavuus.

Kun Valima kertoi, että hänen kokemaansa lähisuhdeväkivaltaan ei ole koskaan liittynyt alkoholi, huomasin järkyttyväni. Reaktio oli spontaani, ja opetti minulle tiedostamattoman asian itsestäni: ilmeisesti pidän päihtymystä lieventävänä asianhaarana myöskin niin vakavissa tilanteissa kuin lasten pahoinpitelyssä. Tätä en tiennyt itsestäni enkä olisi sitä kysyttäessä myöntänyt.

Valiman teos tuo esiin, kuinka syvälle ahdistelukulttuuri on yhteiskuntaan asennettu. Hän tekee näkyväksi kokemuksen, jonka usea tunnistaa, mutta harva kehtaa sanoa ääneen: meidät naisoletetut on lapsesta asti opetettu kohtaamaan koskemattomuutemme rikkominen ”rakkaudesta se hevonenkin potkii” -mytologian avulla. Ajatus ahdistelun imartelevuudesta on iskostettu meihin niin lujasti, että voimme syvällä mielessämme kokea seksuaalisen ahdistelun vähentymisen merkkinä siitä, ettemme ole enää haluttavia. Ajatus on ristiriidassa tietoisen maailmankuvamme kanssa, mutta olen varma, ettei Valiman kanssa jakamani kokemus ole mitenkään harvinainen. Yksityinen todella on poliittista.

”Ajatus ahdistelun imartelevuudesta on iskostettu meihin niin lujasti, että voimme syvällä mielessämme kokea seksuaalisen ahdistelun vähentymisen merkkinä siitä, ettemme ole enää haluttavia. ”

Toivon Valiman teoksen jatkavan elämäänsä, sillä keventävine pieruvitseineen kaikkineen se on haastava ja silmiä avaava tavalla, jonka toivoisi mahdollisimman monen saavan kokea. Ihmisluontoon kuuluu, että hahmotamme asiantiloja tehokkaimmin kohdatessamme henkilökohtaisen kuvauksen siitä, miltä se tuntuu.

Valiman rohkea ulostulo tarjoaa mahdollisuuden samaistumiseen ja sitä kautta välittää havaintoja yhteiskunnastamme vahvemmin kuin yksikään #metoo-kampanjan myötä tehty tilasto häirinnän yleisyydestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s